Koiratreenaajan "burn-out"

Edellisestä kirjoituksestani onkin kulunut miltei vuoden päivät! Ja voisi sanoa, että tuohon vuoteen on mahtunut todella paljon. Se on sisältänyt niin ylä- kuin alamäkiäkin. Siihen sisältyi, nyt kun tarkemmin ajattelen, koiratreenaajan treenillinen loppuunpalaminen. Ja kyllä: näinkin voi käydä vaikkei äkkiä uskoisi.

Kaikki kiteytyi oikeastaan viime heinäkuiseen suojelukokeeseen ja siihen mitä sen jälkeen päätettiin. Lopetimme siis Eranin kanssa suojelun treenaamisen, ihan vain sen takia etteivät koiran ominaisuudet tulisi koskaan riittämään ko. lajissa kovin pitkälle ja senkin takia kun lajin treenaaminen alkoi vaikuttaa koiran käytökseen epäsuopealla tavalla. Vaikka Eran näyttikin pitävän suojelutreeneistä, niin selkeästi ne kuormittivat koiraa sen ominaisuuksien vuoksi väärällä tavalla ja koiralla jäi ns. kierrokset päälle huonolla tavalla. Päätös oli tottakai raskas, koska en olisi voinut toivoa upeampaa ja parempaa treeniporukaa, johon olimme pääseet. Ja tietty; tämän suhteen ainoana egoistisena olentona, harmittihan se kun itse olen niin tykästynyt suojeluun lajina, etten voisi enää sitä nykyisten koirieni kanssa treenata. En voi kieltää sitä, etteikö tilanne harmittanut ja todella paljon.

Suojelun treenaamisen loputtua täytyy sanoa, että tuntui kuin kaikelta olisi tippunut yllättäen pohja. Kun oli miltei pari vuotta käynyt säännöllisesti viikottain treenaamassa ja se kaikki jäi yhtäkkiä pois. Kun itse oli niin innostunut ja halusi palavasti oppia uutta ko. lajin tiimoilta eikä mikään muu pk-puolen lajeista tuntunut yhtä omalta. Sitä aikalailla pysähtyi. Ja toki sekin, ettei ollut osannut lukea koiraansa riittävän hyvin, oli luottanut sen treenattavaksi jollekin toiselle kuin itselleen ja sitä oli treenattu eteenpäin lajissa, jossa sen ominaisuudet eivät vain riittäneet, sai oman fiiliksen aika maihin ja toki kävi mielessä, että palautuuko koira koskaan täysin kaikesta ja pystyykö sen vielä kääntämään sieltä paskasta, jossa se oli niin syvällä, niin parempaan. Itsesyytökset olivat aika vahvoja tuolloin. Ja mietin jopa, että onko tässä koirahommassa oikeasti mitään järkeä ja lopetanko koko homman... Sitä kun aloittelijana ei pysty kaikkea tietämään valmiiksi ja sokeasti uskoo, että toiset tietävät ja joutuu antamaan heidän päättää kaikesta. No, mennessä oppii tietenkin ja samoja virheitä en tule tekemään toisten. Harmittaa kuitenkin vietävästi kun minun kantapäänkauttaoppimiseni maksumiehenä on ollut oma koirani.

Päädyimme lopulta viettämään treenivapaata syksystä kevättalveen, kaiken kaikkiaan täysin treenitöntä aikaa kertyi puolisen vuotta. Mutta se tuli tarpeen; jokainen tunti ja jokainen päivä. Kevään alkaessa sitä kuitenkin jotain kummaa tapahtui ja huomasin halajavani taas treenata; tottista, jälkeä... Peli ei siis ollut vielä pelattu. Ja mikä kaikkein ihaninta; koira oli aivan liekeissä kun se pääsi tottistelemaan! Eikä se ollut unohtanut puolessa vuodessa kaikkia aiemmin opetettua, jee!

Ajattelin, että treenailen koiriani oman fiiliksen mukaan ja katsotaan miten ne lähtevät kehittymään. Mielessäni ei käynytkään ajatus, että 14.6. me olisimme Eranin kanssa suorittaneet JK1:sen ykköstuloksella! Jos tätä olisi kysytty kevättalvesta, olisin pitänyt sitä täysin utopistisena ajatuksena!

Tosiaan, treenikaverini heitti minulle toukokuun puolenvälin tienoolla, että yhdistys järjestää jälkikokeen kesäkuun 14. päivä. Hän houkutteli minua ilmoittautumaan mukaan. Mietin asiaa hetken ja katselin kalenteria, että kuukauden päivät meillä olisi aikaa valmistautua. Sitten päätin, että eihän se ota jos ei annakaan! Voin rypeä itsesäälissä ja -syytöksessä lopun ikääni, koira ei kuitenkaan niitä asioita muistele sillä tavallla, tai sitten voin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä katsomaan onko meistä vielä johonkin! Ja niinkin lyhyellä valmistautumisella saimme Eranin kanssa JK1-koulutustunnuksen, ykköstuloksella: maastosta pisteitä kertyi 193 ja tottiksesta 86. En voisi olla enemmän ylpeä rakkaasta karvakorvasta, jonka kanssa me ollaan koettu niin paljon! :)

Minä ja Eran jälkikokeen jälkeen 14.6.2015

Viimeiseen vuoteen on näiden koulutuksellisten asioiden ohella mahtunut paljon. Toinen suuri huolta aiheutanut aihealue oli Junon terveys. Se oli varmastikin viime heinä-elokuuta kun Juno oli huonoimmillaan; koira laihtui radikaalisti. Pahimmillaan se painoi vain 27 kiloa, kun nyt hyväkuntoisena se painaa 35,1 kiloa! Tuntui, että kaikki ruoka vain tuli läpi, vaikka se söi kuinka paljon. Vatsa oli siis löysällä. Junolta tutkittiin kaikki mahdoton ja mahdollinen, mutta mistään ei tuntunut löytyvän mitään. Veriarvot yms. olivat kaikki hyviä. Juno oli usealla rankalla antibioottikuurilla, tosin niiden aikana se voikin paremmin. Ruokintaa vaihdettiin moneen otteeseen ja alkuun aina näytti, että nyt lähtee menemään hyvin ja sitten taas alamäki alkoi.

Vielä tänäkään päivänä ei syy Junon oireille ole oikein selvinnyt. Eläinlääkäri epäilee sen kuitenkin olevan suolistollinen. Nyttemmin Juno on kuitenkin voinut hyvin ja saanut painonsa normaaliin. Se saa joka toinen päivä puoli tablettia Medrol-kortisonia, ja tämä tuntuu riittävän pitämään koiran kunnossa - mikä on kaikkein tärkeintä! Toivon, ettei Juno koskaan enää mene siihen kuntoon vaan saamme nauttia sen hassusta luonteesta vielä pitkään.

Junon sairastaminen tosiaan on estänyt sen, etten ole sitä treenannut tavoitteellisesti pitkään aikaan. Oli tärkeämpi saada koira ensin kuntoon ja nähdä, tuleeko se ylipäätään kuntoon eikä tietenkään rasittaa sitä tarpeettomasti kun se oli huonona muutenkin.

Nyttemmin kun Juno on voinut jo pidemmän aikaa hyvin, kävi tuossa itselläni mielessä josko sen vaikka BH-kokeeseen koettaisi valmistella. Jos ei tälle syksylle, niin ensi keväälle vaikka. Tuntuu, että vasta nyt se alkaa olla treenillisestikin siinä tilassa, että sitä voi lähteä paremmin viemään eteenpäin. Toinen on kehittynyt hitaasti, mutta niin se näiden valkeiden kanssa tuntuu useasti olevankin, että ne puhkeavat kukkaan vähän myöhemmin :) Mutta Junohan on nuori, tulee vasta kolme heinäkuussa - meillä on kaikki maailman aika hänenkin kanssa treenata ja edetä, mihin meidän rahkeet sitten riittävätkin!

Juno tottistelee 25.6.2015

Se unohtui tuolla Eranin kuulumisten yhteydessä mainita, että kävimmehän me Eranin kanssa luonnetestissä viime syksynä. Testi suoritettiin hyvinkin koirannäköisesti ja pisteitä kertyi 117 sekä +++ päälle, tarkoittaen paukkuärtyisää. Jospa tässä nyt viimein alkaisi saada itseään niskasta myös tämän blogin tiimoilta, niin koetan saada Eranin luonnetestivideonkin tuonne sen omalle sivulle.

Tällä hetkellä fiilis kaikkinensa ja koiraharrastusta ajatellen on hyvä. Selkeästikin näiden tämän hetkisten haukkujen kanssa on vielä toivoa, jos vaan ohjaaja jaksaa siihen uskoa! :) Ja tulevaisuushan on avoin, sitä ei vielä tiedä mitä kaikkea se tulee tuomaan tullessaan! Suurena elämänmuutoksenahan meillä itsellämme on tässä viimeisen vuoden aikana ollut se kun muutimme maalle joulukuussa 2014. Tämä tosin luo erinomaiset puitteet koirien kanssa asumiseen ja elämiseen sekä harrastamiseen. Aika näyttää mitä seuraavaksi saavutetaan, mutta siihen asti: Muistakaa kaikki pitää pilke silmäkulmassa tässäkin harrastuksessa - ei oteta sitä liian vakavasti ja pidetään niistä tärkeimmistä nelijalkaisista hyvää huolta sekä rakastetaan niitä sellaisina kuin ne ovat! Ne antavat meille kuitenkin kaikkensa joka tapauksessa.

- Heidi -