Koiramainen vuosi 2017

Viime tekstistä onkin kulunut jo reilu vuosi ja vaikka silloin uumoilin, että ehtisi alkaa paremmin päivittelemään blogia, niin toisin kävi... Viimeinen vuosi on ollut niin tapahtumarikas ja täynnä ylä- sekä alamäkiä, että siitä voisi kirjoittaa useampi osaisen romaanin, mutta tyydyn nyt käymään pääkohdat läpi jokaisen osalta:

Heidi

Vuosi sitten elämäntilanteeni muuttui niin, että minulle aukeni mahdollisuus hakea paikkaa Lappeenrannasta ja näin myös tein. Onni suosi rohkeaa ja pesti osui kohdalle, aloitin Lappeenrannassa työt tammikuun puolessa välissä. Niinpä juurikin vuosi sitten oli aika härdelliä; uuden asunnon etsimistä, silloisen asunnon myyntiin laittamista, kaikkien asioiden järjestelyä yms. Niinpä treenaaminen oli aika pienimuotoista ja toki silloin asuinpaikka (Suomenniemellä) ja pitkät työmatkat (Mikkelissä) vaikeuttivat entisestään harrastamista, muuten kuin omalla pihalla ja itsekseen. Tähän saatiin kuitenkin muutos kun helmikuun puolessa välissä muutimme Lappeenrantaan ja työmatka lyheni 15 minuuttiin. Myös treenimatkat vaihtuivat tuohon varttiin (aikaisempien tunnista-kolmeen kestäneiden matkojen sijaan). En voi olla kuin onnellinen siitä, ettei tarvitse kuluttaa auton penkkiä enää niin paljoa ja ehtii tekemään kaikkea muuta senkin ajan. Sittemmin uusi kotikaupunki on mahdollistanut palaamisen aktiivisempaan harrastamiseen ja kovasti olemme Inyan kanssa edenneetkin.

Inya

Vuosi 2017 on ollut Inyan kohdalla hyvinkin tapahtumarikas. Hyvine kuin huonoinekin käänteineen. Alkuvuodesta kun muutimme Lappeenrantaan pääsimme heti paikalliseen porukkaan mukaan ja saatoimme alkaa aktiivisemman ja tavoitteellisemman treenaamisen suojelun parissa. Inya tuntuikin olevan ihan luonnonlahjakkuus tässä lajissa ja eteneminen vuoden aikana on ollut hurjaa. Inya täytti myös pyöreän vuoden 28.4.2017 ja sitä juhlistettiin asiaankuuluvasti.

Jottei kaikki olisi niin helppoa ja menisi kuin Strömsössä aina, niin Inya mursi tapaturmaisesti vasemman alakulmahampaansa toukokuun lopulla. Siitä seurasikin kalliit hammaslääkärireissut Kirkkonummen Anidentiin, jossa hammas saatiin onneksi pelastettua pulpa-amputaation johdosta eikä sitä tarvinnut poistaa. Tämä tapaturma tietenkin jäi kalvamaan mieltä, varsinkaan kun ei tiennyt varmaksi, missä se tapahtui. Meni jonkin aikaa ennen kuin uskalsin jälleen alkaa treenaamaan ja antamaan koiran purra mm. patukkaa. Hampaan kontrolli meillä oli loppukesästä ja kontrollissa päästiin näkemään, että hammas on alkanut muodostaa luuainesta paikan alle ja se on paras mahdollinen lopputulos eli hammas jatkaa vahvistumistaan. Jatkossakin käymme kerran vuodessa kontrollissa hampaan kanssa.

Ensimmäisen hammaskontrollin yhteydessä päätin myös kuvauttaa Inyan luuston, jotta tietäisin missä mennään sen suhteen. Tuo päivä ja luustokuvaus on aina koiraharrastajan yksi karmeimmista kun joutuu odottamaan, mitä sieltä paljastuu. Kuitenkin jännittäminen oli turhaa ja Inya oli luustoltaan, jos nyt ei ihan priimaa, niin oikein hyvää kuitenkin (kaikki muu puhdasta, paitsi lonkat B/B) ja tämäkin tulos näytti meille vihreää valoa treenien jatkamisen kannalta.

Syksyn tullen meidän vauhtia hidasti kahteen otteeseen tassuvaivat. Ensimmäisenä oli vasemman etujalan ylempi antura halki ja sitä saatiin parannella miltei kuukauden verran. Tämä anturavamma sattui tietenkin vielä niin kurjasti, että olin ehtinyt juuri ilmoittaa Inyan BH-kokeeseen Imatralle 1.10.2017. No, siinä sitä sitten jälleen kysyttiin ohjaajan hermorakennetta kun tiesin, että pakko antaa anturalle aikaa parantua, jotta se saadaan kuntoon ennen koetta eli kokeeseen valmistautuminen jäi todella vähälle! Paikkamakuu meillä oli oikeastaan ainoa isompi juttu, mikä oli vielä hyvin vaiheessa, mutta kiitos tassuvamman, se tuli treenattua enemmän kuin varmaksi, kun ei paljoa muuta uskaltanut. Kaikesta jännityksestä ja huonosta tuurista huolimatta saavutimme koulutustunnuksen BH lokakuun ensimmäisenä päivänä Imatran palveluskoirayhdistyksen kentällä ja erinomaisin arvosteluin. Inya on vain niin

BH-kokeen jälkeen seuraavana tassuvammana meillä oli tulehtunut kynsivalli oikeasta etujalasta ja siihen jouduimme hakemaan vähän vahvempia droppeja eläinlääkäristä. Iso kiitos Lappeenrannan Evidensia Animagiin, heiltä olemme saaneet aina niin hyvää hoitoa ja näin saatiin Inyankin varvas muutamassa viikossa taas kuntoon.

Nyt toiveissa on, ettei mitään vastoinkäymisiä enää tule vammojen tai minkään muunkaan muodossa ja päästään keskittymään itse olennaiseen eli treenaamiseen. Meidän porukalla on vakiovuoro hallilla nyt talvella, joten ei haittaa vaikka tulisi luntakin (mikä näyttää kovin epätodennäköiseltä), saadaan ainakin kerta viikkoon treenattua lämpimässä sisätilassa. Itsellä tavoitteena tottiksessa nyt talven aikana rakennella noudot valmiiksi ja jäävät myös. Puruissa puolestaan keskitytään vartioinnin tunnetilaan. Jäljellä päädyin vaihtamaan Inyan koulutuksen pienille esineille ja niitä ehdittiin ennen isompia lumisateita aloittelemaan ja hyvältä vaikuttaa. Kunhan vain itse osaa nyt viedä tällä uudella, itselle ennestään tuntemattomalla tavalla, oikein. Mutta mennessä oppii ja mikäs sen mielenkiintoisempaa kuin uuden opettelu. Inyahan on 

Eran

Eranin vuosi on mennyt rennosti ulkoillessa ja elämästä nauttiessa. Itselläni oli ajatus, että voisin vielä jossain välissä lähteä Eranin kanssa kokeilemaan jälkikoetta, mutta toukokuussa Eran sai eräänä yönä oudon kipuilukohtauksen eikä kyennyt nousemaan ylös. Se oli kauhea tilanne herätä siihen kun koira valittaa suoraa huutoa ja yrittää nousta ylös lattialta. Kiidimme heti aamulla Evidensia Animagiin, jossa Eran tutkittiin ja kuvattiin. Tuolloin ei selvinnyt vielä mitään; veriarvot ja luustokuvat näyttivät kaikki hyvältä eikä koira antanut kivusta signaalia, missä se tarkalleen oli. Saatiin kipulääkekuuri ja määräys ottaa rauhallisesti. Kuvat lähtivät vielä Etelä-Suomeen tarkemmin tutkittavaksi. 

Loppukuusta toukokuussa saimme viimein lausunnon ja Eranilta löytyi rintarangassa enthesiofytoosia 10-11 nikamarunkojen välissä eli siis luupiikki, liika luuta tuossa nikamavälissä. Tämä on saattanut olla syy kummalliselle kipuilu/halvauskohtaukselle aiemmin toukokuussa. Sittemmin Eran ei kuitenkaan ole kipuillut, mutta en ole sen antanut riekkua enkä hyppiä, vaan hyvinkin tasaisesti on elelty.

Tuo tieto luupiikistä kuitenkin sinetöi sen päätöksen, että Eran sai siirtyä eläkkeelle, enkä enää edes pyöritellyt mielessä osallistumista kokeisiin. Sen verran kyseinen kohtaus säikäytti, etten missään tapauksessa halua kokea sitä enää uudelleen ja pk-tottiksessa olevat hypyt ovat sen verran vaativia, etten halua riskeerata koiran hyvinvointia, vaikka se ne kenties suorittaisikin. Niinpä Eran on saanut viettää leppoisia eläkepäiviä rentoutuen ja ulkoillen. Kyllä sillä vielä kovasti olisi potkua tekemiseen, kun se joskus katsoo ikkunan läpi Inyan treenejä. Mutta mielestäni Eranin kanssa suoritettiin ihan itsemme näköinen "kisa-ura" ja saadaan olla ylpeitä saavutuksistamme, jotka eivät olleet suuren suuria missään laajemmassa mittakaavassa, mutta meille sitäkin merkittävämpiä. Hyviä eläkepäiviä siis JK1 IPO1 BH Giramin Erlan, "Eran" eli tuttavallisemmin Erkki. Ja vain yksi voi olla ensimmäinen - opetit minulle kaiken, mitä nyt tiedän koirista

Juno

Junon vuosi 2017 alkoi hyvinkin pelottavissa merkeissä. Olimme juuri muuttaneet Lappeenrantaan edellisenä viikonloppuna, kun Juno sairastui vakavasti seuraavan viikon keskiviikkona, helmikuun puolessa välissä. Meidän muutto oli tosiaan suunniteltu talvilomaviikollemme, jotta ehtisimme mahdollisimman hyvin purkaa kaikki tavarat uuteen kotiin, ennen töihin paluuta. Mutta kuten tavallista asiat eivät mene niin kuin on suunniteltu. 

Tuona aamuna olin juuri lähdössä käyttämään Erania ja Junoa ulkona lenkillä, kun huomasin ettei valkoisella ole kaikki hyvin. Sen silmät ikään kuin menivät aivan lasittuneeksi, kun katsoin sitä eteisessä. Ajattelin kuvittelevani asian ja siirryin koirien kanssa ulos terassille. Siinä Junon silmät kuitenkin taas menivät ihan lasittuneeksi ja pyysin koiran luokseni tutkiakseni sitä tarkemmin. Huomasin heti, että sen vatsa oli vasemmalta puolelta, kylkikaaren alta turvonnut ja pullea. Vaikkei minulla ole aiempaa kokemusta moisesta tapauksesta, tiesin, että nyt meillä on kiire ja tosikyseessä. Ryntäsin koirien kanssa sisään ja soittamaan paikallisiin eläinlääkäreihin, samalla kun kiskoimme vaatteita niskaan ja lähdimme autoa kohden. Sain onneksi ajan saman tien paikalliseen Evidensia Animagiin (josta sittemmin on tullut meidän luotto eläinlääkäri) ja ajoimme sinne aika raskaalla kaasujalalla.

Juno oli paikalle päästessä jo shokissa; sen tassut olivat aivan kylmät, ikenet valkoiset ja se oli hyvinkin lamaantuneen oloinen. Hoitajat kirjasivat koiran heti vastaan ja pääsimme saman tien eläinlääkärin luokse. Hän sanoi, että Junolla on varmaankin vatsalaukun kiertymä ja, että heidän on nyt toimittava nopeasti. Koira rauhoitetiin ja sitä alettiin hoitaa; ensin otettiin röntgenit, jotta nähtäisiin, mistä on kyse. Näytti kuin koiran suolistossa olisi ollut jotain, vaikka sanoinkin ettei koira ole edes syönyt tuona aamuna mitään. Eläinlääkäri päätti letkuttaa ja lappoa Junon, josko mahdollinen ilma tulisi sitä kautta ulos. Juno rauhoitettiin ensin ja sen jälkeen alettiin letkutus, mikä ei monista yrityksistä huolimatta tuottanut tulosta. Tässä vaiheessa eläinlääkäri sanoi, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin leikata koira, koska sen tila alkaa olemaan jo hyvinkin kriittinen. Sanoin, että kokeillaan ilman muuta leikkausta ja siinä vaiheessa meidät lähetettiin kotiin odottelemaan. Lähtiessämme eläinlääkäri vielä sanoi, että tiedättehän, ettei se välttämättä enää herää tästä leikkauksesta... Nämä sanat kaikuen korvissa, emme voineet muuta kuin ajaa kotiin odottamaan. Ne olivat todella pitkiä tunteja ja pelkäsin jo pahinta. Kuitenkin useamman tunnin jälkeen saimme soiton, että Juno alkaa heräilemään ja odottaa teitä hakemaan kotiin. 

Vaikka tilanne vaikutti todella vakavalta, olen yhäkin ihmeissäni miten tuo pieni valkoinen selvisi siitä niin hyvin! Diagnoosi oli siis: mahalaukun dialaatio (pullistuma) ja pernan torsio (kiertymä). Juno oli shokissa kun päästiin lääkäriin. Röntgenkuvista nähtiin vatsassa olevan kaasua, jota koetettiin letkuttaa ja lappoa, mutta siitä ei ollut apua. Juno avattiin ja perna oli kiertynyt sekä paisunut. Kaasu saatiin vatsasta pois ja perna pienentyi sekä sen väri palasi normaaliksi samalla.

Seuraavat päivät ja viikot olivat kriittisiä paranemisen kannalta. Mutta pienin askelin edettiin ja kerättiin voimia. Kaikkinensa Juno piti pitää rauhassa reilun kuukauden ajan, jotta tikit ensin saivat olla rauhassa ja tikkien poiston jälkeen vielä haavan paranemisen vuoksi. Kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin ja Juno on voinut leikkauksen jälkeen oikein hyvin. Ja vaikka alkuun pelkäsin koko ajan, että milloin tuo kohtaus uusiutuu, niin sittemmin olen uskaltanut amtaa Junon jo välistä juosta vapaanakin ilman, että pelkään koko ajan. Kyllä vain koetteli syräntäni, pieni suuri valkoinen 

Siinäpä sitä katsausta vuoteen 2017 ja näin jälkeenpäin katsottuna, ei ihme jos en ole ehtinyt kirjoittelemaan edes blogiin mitään. Sen verran tasaisesti on ollut niitä ylä- ja alamäkiä, että ei ihme jos aika muuhun ei ole oikein riittänyt. Mutta ehkä seuraava vuosi tuo tullessaan jotain positiivisempaa ja vähemmän varikkokäyntejä koirille, niin olisi kerrottavan jotain muutakin kuin vastoinkäymisiä! Ja päästäisiin Inyan kanssa koerintamallakin tositoimiin, sitä todella odotan ja innolla!

Rentouttavaa ja rauhallista huomenna alkavaa joulukuuta. Nauttikaa läheisistänne ja yhdessäolosta sekä tehkää kaikkea, mikä tekee hyvin fiiliksen!  

Joulua odotellen,

Heidi ja koiruudet