Uusi vuosi, uudet kujeet

Uusi vuosi 2018 vaihtui mittariin ja sitä myötä tulee aina pohdittua mennyttä vuotta sekä, mitä se toi tullessaan. Koiraharrastusrintamalla tavoitteet jopa ylittyivät kun kävimme Inyan kanssa bh-kokeessa syksyllä. Ajatuksissa oli alunperin vasta tuleva kevät, mutta olen oikeastaan todella iloinen, että ensimmäinen koe tuli jo koettua ja elettyä. Siitä saatiin vikalistaa, mitä treenata ja miten edetä kohti tulevia haasteita.

Jotenkin sitä aina kokeen jälkeen tulee itselle sellainen "lamakausi" ja tuntuu, ettei pääse heti takaisin siihen treenin makuun. Oikeastaan alkutalvi menikin aikalailla kokeesta palautuessa ja sitä tekemisen intoa etsiessä. Tämä sai itseni jälleen ajattelemaan, että mikä kumma siinä on, kun pitää rakentaa jotain sisäisiä suorituspaineita sitä omaa tekemistä kohtaan. Miksei vain voisi olla iloinen, että "Hienoa, suoritimme bh-kokeen erinomaisin arvosanoin" ja se oli ensimmäinen etappi, nyt vaan hyvällä fiiliksellä jatkamaan.

Tämä ajatelma johtikin siihen, että uuden vuoden lupaukseni alkaneelle vuodelle 2018 on se, että en aseta millekään tekemiselleni liikoja suorituspaineita, vaan pyrin tekemään niitä juttuja, jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta. Niin koiraharrastuksessa kuin muussakin elämässä. Ja pyrin myös olemaan armollisempi itselleni ja olemaan vähemmän perfektionisti tietyissä asioissa. Loppujen lopuksi kokonaisuus ratkaisee ja se kuinka onnistunut se on, merkitsee eniten. Ja pitäisi oppia rakastamaan sitä matkaa kokonaisuutena, ei vain sitä matkaa ja päämäärää, vaan myös sen jälkeistä aikaa. Ei aina niin helppoa kun on luonteeltaan täydellisyyteen pyrkivä ja pitäisi ajatella esim. koiran koulutusta jatkumona, koskaanhan ei voi sanoa olevansa täysin valmis, vaan aina on varaa parantaa. 

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin - saa nähdä mitä uusi vuosi, uudet kujeet tuo tullessaan :) Alla muutamia kuvia Inyan tottiksesta 5.1.2018 - on se vain ihan huikee koira!  ❤️

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi 100-vuotta!

T. Heidi ja lauma 

Koiramainen vuosi 2017

Viime tekstistä onkin kulunut jo reilu vuosi ja vaikka silloin uumoilin, että ehtisi alkaa paremmin päivittelemään blogia, niin toisin kävi... Viimeinen vuosi on ollut niin tapahtumarikas ja täynnä ylä- sekä alamäkiä, että siitä voisi kirjoittaa useampi osaisen romaanin, mutta tyydyn nyt käymään pääkohdat läpi jokaisen osalta:

Heidi

Vuosi sitten elämäntilanteeni muuttui niin, että minulle aukeni mahdollisuus hakea paikkaa Lappeenrannasta ja näin myös tein. Onni suosi rohkeaa ja pesti osui kohdalle, aloitin Lappeenrannassa työt tammikuun puolessa välissä. Niinpä juurikin vuosi sitten oli aika härdelliä; uuden asunnon etsimistä, silloisen asunnon myyntiin laittamista, kaikkien asioiden järjestelyä yms. Niinpä treenaaminen oli aika pienimuotoista ja toki silloin asuinpaikka (Suomenniemellä) ja pitkät työmatkat (Mikkelissä) vaikeuttivat entisestään harrastamista, muuten kuin omalla pihalla ja itsekseen. Tähän saatiin kuitenkin muutos kun helmikuun puolessa välissä muutimme Lappeenrantaan ja työmatka lyheni 15 minuuttiin. Myös treenimatkat vaihtuivat tuohon varttiin (aikaisempien tunnista-kolmeen kestäneiden matkojen sijaan). En voi olla kuin onnellinen siitä, ettei tarvitse kuluttaa auton penkkiä enää niin paljoa ja ehtii tekemään kaikkea muuta senkin ajan. Sittemmin uusi kotikaupunki on mahdollistanut palaamisen aktiivisempaan harrastamiseen ja kovasti olemme Inyan kanssa edenneetkin.

Inya

Vuosi 2017 on ollut Inyan kohdalla hyvinkin tapahtumarikas. Hyvine kuin huonoinekin käänteineen. Alkuvuodesta kun muutimme Lappeenrantaan pääsimme heti paikalliseen porukkaan mukaan ja saatoimme alkaa aktiivisemman ja tavoitteellisemman treenaamisen suojelun parissa. Inya tuntuikin olevan ihan luonnonlahjakkuus tässä lajissa ja eteneminen vuoden aikana on ollut hurjaa. Inya täytti myös pyöreän vuoden 28.4.2017 ja sitä juhlistettiin asiaankuuluvasti.

Jottei kaikki olisi niin helppoa ja menisi kuin Strömsössä aina, niin Inya mursi tapaturmaisesti vasemman alakulmahampaansa toukokuun lopulla. Siitä seurasikin kalliit hammaslääkärireissut Kirkkonummen Anidentiin, jossa hammas saatiin onneksi pelastettua pulpa-amputaation johdosta eikä sitä tarvinnut poistaa. Tämä tapaturma tietenkin jäi kalvamaan mieltä, varsinkaan kun ei tiennyt varmaksi, missä se tapahtui. Meni jonkin aikaa ennen kuin uskalsin jälleen alkaa treenaamaan ja antamaan koiran purra mm. patukkaa. Hampaan kontrolli meillä oli loppukesästä ja kontrollissa päästiin näkemään, että hammas on alkanut muodostaa luuainesta paikan alle ja se on paras mahdollinen lopputulos eli hammas jatkaa vahvistumistaan. Jatkossakin käymme kerran vuodessa kontrollissa hampaan kanssa.

Ensimmäisen hammaskontrollin yhteydessä päätin myös kuvauttaa Inyan luuston, jotta tietäisin missä mennään sen suhteen. Tuo päivä ja luustokuvaus on aina koiraharrastajan yksi karmeimmista kun joutuu odottamaan, mitä sieltä paljastuu. Kuitenkin jännittäminen oli turhaa ja Inya oli luustoltaan, jos nyt ei ihan priimaa, niin oikein hyvää kuitenkin (kaikki muu puhdasta, paitsi lonkat B/B) ja tämäkin tulos näytti meille vihreää valoa treenien jatkamisen kannalta.

Syksyn tullen meidän vauhtia hidasti kahteen otteeseen tassuvaivat. Ensimmäisenä oli vasemman etujalan ylempi antura halki ja sitä saatiin parannella miltei kuukauden verran. Tämä anturavamma sattui tietenkin vielä niin kurjasti, että olin ehtinyt juuri ilmoittaa Inyan BH-kokeeseen Imatralle 1.10.2017. No, siinä sitä sitten jälleen kysyttiin ohjaajan hermorakennetta kun tiesin, että pakko antaa anturalle aikaa parantua, jotta se saadaan kuntoon ennen koetta eli kokeeseen valmistautuminen jäi todella vähälle! Paikkamakuu meillä oli oikeastaan ainoa isompi juttu, mikä oli vielä hyvin vaiheessa, mutta kiitos tassuvamman, se tuli treenattua enemmän kuin varmaksi, kun ei paljoa muuta uskaltanut. Kaikesta jännityksestä ja huonosta tuurista huolimatta saavutimme koulutustunnuksen BH lokakuun ensimmäisenä päivänä Imatran palveluskoirayhdistyksen kentällä ja erinomaisin arvosteluin. Inya on vain niin

BH-kokeen jälkeen seuraavana tassuvammana meillä oli tulehtunut kynsivalli oikeasta etujalasta ja siihen jouduimme hakemaan vähän vahvempia droppeja eläinlääkäristä. Iso kiitos Lappeenrannan Evidensia Animagiin, heiltä olemme saaneet aina niin hyvää hoitoa ja näin saatiin Inyankin varvas muutamassa viikossa taas kuntoon.

Nyt toiveissa on, ettei mitään vastoinkäymisiä enää tule vammojen tai minkään muunkaan muodossa ja päästään keskittymään itse olennaiseen eli treenaamiseen. Meidän porukalla on vakiovuoro hallilla nyt talvella, joten ei haittaa vaikka tulisi luntakin (mikä näyttää kovin epätodennäköiseltä), saadaan ainakin kerta viikkoon treenattua lämpimässä sisätilassa. Itsellä tavoitteena tottiksessa nyt talven aikana rakennella noudot valmiiksi ja jäävät myös. Puruissa puolestaan keskitytään vartioinnin tunnetilaan. Jäljellä päädyin vaihtamaan Inyan koulutuksen pienille esineille ja niitä ehdittiin ennen isompia lumisateita aloittelemaan ja hyvältä vaikuttaa. Kunhan vain itse osaa nyt viedä tällä uudella, itselle ennestään tuntemattomalla tavalla, oikein. Mutta mennessä oppii ja mikäs sen mielenkiintoisempaa kuin uuden opettelu. Inyahan on 

Eran

Eranin vuosi on mennyt rennosti ulkoillessa ja elämästä nauttiessa. Itselläni oli ajatus, että voisin vielä jossain välissä lähteä Eranin kanssa kokeilemaan jälkikoetta, mutta toukokuussa Eran sai eräänä yönä oudon kipuilukohtauksen eikä kyennyt nousemaan ylös. Se oli kauhea tilanne herätä siihen kun koira valittaa suoraa huutoa ja yrittää nousta ylös lattialta. Kiidimme heti aamulla Evidensia Animagiin, jossa Eran tutkittiin ja kuvattiin. Tuolloin ei selvinnyt vielä mitään; veriarvot ja luustokuvat näyttivät kaikki hyvältä eikä koira antanut kivusta signaalia, missä se tarkalleen oli. Saatiin kipulääkekuuri ja määräys ottaa rauhallisesti. Kuvat lähtivät vielä Etelä-Suomeen tarkemmin tutkittavaksi. 

Loppukuusta toukokuussa saimme viimein lausunnon ja Eranilta löytyi rintarangassa enthesiofytoosia 10-11 nikamarunkojen välissä eli siis luupiikki, liika luuta tuossa nikamavälissä. Tämä on saattanut olla syy kummalliselle kipuilu/halvauskohtaukselle aiemmin toukokuussa. Sittemmin Eran ei kuitenkaan ole kipuillut, mutta en ole sen antanut riekkua enkä hyppiä, vaan hyvinkin tasaisesti on elelty.

Tuo tieto luupiikistä kuitenkin sinetöi sen päätöksen, että Eran sai siirtyä eläkkeelle, enkä enää edes pyöritellyt mielessä osallistumista kokeisiin. Sen verran kyseinen kohtaus säikäytti, etten missään tapauksessa halua kokea sitä enää uudelleen ja pk-tottiksessa olevat hypyt ovat sen verran vaativia, etten halua riskeerata koiran hyvinvointia, vaikka se ne kenties suorittaisikin. Niinpä Eran on saanut viettää leppoisia eläkepäiviä rentoutuen ja ulkoillen. Kyllä sillä vielä kovasti olisi potkua tekemiseen, kun se joskus katsoo ikkunan läpi Inyan treenejä. Mutta mielestäni Eranin kanssa suoritettiin ihan itsemme näköinen "kisa-ura" ja saadaan olla ylpeitä saavutuksistamme, jotka eivät olleet suuren suuria missään laajemmassa mittakaavassa, mutta meille sitäkin merkittävämpiä. Hyviä eläkepäiviä siis JK1 IPO1 BH Giramin Erlan, "Eran" eli tuttavallisemmin Erkki. Ja vain yksi voi olla ensimmäinen - opetit minulle kaiken, mitä nyt tiedän koirista

Juno

Junon vuosi 2017 alkoi hyvinkin pelottavissa merkeissä. Olimme juuri muuttaneet Lappeenrantaan edellisenä viikonloppuna, kun Juno sairastui vakavasti seuraavan viikon keskiviikkona, helmikuun puolessa välissä. Meidän muutto oli tosiaan suunniteltu talvilomaviikollemme, jotta ehtisimme mahdollisimman hyvin purkaa kaikki tavarat uuteen kotiin, ennen töihin paluuta. Mutta kuten tavallista asiat eivät mene niin kuin on suunniteltu. 

Tuona aamuna olin juuri lähdössä käyttämään Erania ja Junoa ulkona lenkillä, kun huomasin ettei valkoisella ole kaikki hyvin. Sen silmät ikään kuin menivät aivan lasittuneeksi, kun katsoin sitä eteisessä. Ajattelin kuvittelevani asian ja siirryin koirien kanssa ulos terassille. Siinä Junon silmät kuitenkin taas menivät ihan lasittuneeksi ja pyysin koiran luokseni tutkiakseni sitä tarkemmin. Huomasin heti, että sen vatsa oli vasemmalta puolelta, kylkikaaren alta turvonnut ja pullea. Vaikkei minulla ole aiempaa kokemusta moisesta tapauksesta, tiesin, että nyt meillä on kiire ja tosikyseessä. Ryntäsin koirien kanssa sisään ja soittamaan paikallisiin eläinlääkäreihin, samalla kun kiskoimme vaatteita niskaan ja lähdimme autoa kohden. Sain onneksi ajan saman tien paikalliseen Evidensia Animagiin (josta sittemmin on tullut meidän luotto eläinlääkäri) ja ajoimme sinne aika raskaalla kaasujalalla.

Juno oli paikalle päästessä jo shokissa; sen tassut olivat aivan kylmät, ikenet valkoiset ja se oli hyvinkin lamaantuneen oloinen. Hoitajat kirjasivat koiran heti vastaan ja pääsimme saman tien eläinlääkärin luokse. Hän sanoi, että Junolla on varmaankin vatsalaukun kiertymä ja, että heidän on nyt toimittava nopeasti. Koira rauhoitetiin ja sitä alettiin hoitaa; ensin otettiin röntgenit, jotta nähtäisiin, mistä on kyse. Näytti kuin koiran suolistossa olisi ollut jotain, vaikka sanoinkin ettei koira ole edes syönyt tuona aamuna mitään. Eläinlääkäri päätti letkuttaa ja lappoa Junon, josko mahdollinen ilma tulisi sitä kautta ulos. Juno rauhoitettiin ensin ja sen jälkeen alettiin letkutus, mikä ei monista yrityksistä huolimatta tuottanut tulosta. Tässä vaiheessa eläinlääkäri sanoi, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin leikata koira, koska sen tila alkaa olemaan jo hyvinkin kriittinen. Sanoin, että kokeillaan ilman muuta leikkausta ja siinä vaiheessa meidät lähetettiin kotiin odottelemaan. Lähtiessämme eläinlääkäri vielä sanoi, että tiedättehän, ettei se välttämättä enää herää tästä leikkauksesta... Nämä sanat kaikuen korvissa, emme voineet muuta kuin ajaa kotiin odottamaan. Ne olivat todella pitkiä tunteja ja pelkäsin jo pahinta. Kuitenkin useamman tunnin jälkeen saimme soiton, että Juno alkaa heräilemään ja odottaa teitä hakemaan kotiin. 

Vaikka tilanne vaikutti todella vakavalta, olen yhäkin ihmeissäni miten tuo pieni valkoinen selvisi siitä niin hyvin! Diagnoosi oli siis: mahalaukun dialaatio (pullistuma) ja pernan torsio (kiertymä). Juno oli shokissa kun päästiin lääkäriin. Röntgenkuvista nähtiin vatsassa olevan kaasua, jota koetettiin letkuttaa ja lappoa, mutta siitä ei ollut apua. Juno avattiin ja perna oli kiertynyt sekä paisunut. Kaasu saatiin vatsasta pois ja perna pienentyi sekä sen väri palasi normaaliksi samalla.

Seuraavat päivät ja viikot olivat kriittisiä paranemisen kannalta. Mutta pienin askelin edettiin ja kerättiin voimia. Kaikkinensa Juno piti pitää rauhassa reilun kuukauden ajan, jotta tikit ensin saivat olla rauhassa ja tikkien poiston jälkeen vielä haavan paranemisen vuoksi. Kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin ja Juno on voinut leikkauksen jälkeen oikein hyvin. Ja vaikka alkuun pelkäsin koko ajan, että milloin tuo kohtaus uusiutuu, niin sittemmin olen uskaltanut amtaa Junon jo välistä juosta vapaanakin ilman, että pelkään koko ajan. Kyllä vain koetteli syräntäni, pieni suuri valkoinen 

Siinäpä sitä katsausta vuoteen 2017 ja näin jälkeenpäin katsottuna, ei ihme jos en ole ehtinyt kirjoittelemaan edes blogiin mitään. Sen verran tasaisesti on ollut niitä ylä- ja alamäkiä, että ei ihme jos aika muuhun ei ole oikein riittänyt. Mutta ehkä seuraava vuosi tuo tullessaan jotain positiivisempaa ja vähemmän varikkokäyntejä koirille, niin olisi kerrottavan jotain muutakin kuin vastoinkäymisiä! Ja päästäisiin Inyan kanssa koerintamallakin tositoimiin, sitä todella odotan ja innolla!

Rentouttavaa ja rauhallista huomenna alkavaa joulukuuta. Nauttikaa läheisistänne ja yhdessäolosta sekä tehkää kaikkea, mikä tekee hyvin fiiliksen!  

Joulua odotellen,

Heidi ja koiruudet 

Viime viikkojen touhuja

Karmea syysflunssa piti meikäläistä otteessaan viimeisen viikon verran ja viikko menikin miltei kokonaan treenaamatta, hyvä kun ulkoilemassa jaksoi käydä. Toissa viikonloppuna oli tarkoitus lähteä Keski-Suomeen treenailemaan, mutta meni nekin suunnitelmat sitten uusiksi ja sohvalla maikoiluksi. Yllättävän hyvin kuitenkin selvittiin viikon hiljaiselosta ja lauantaina pystyttiinkin jo jatkamaan treenailua.

Inya pienellä kerällä 💜

Otetiin uutena "ohjelmistoon" piilon kierrot ja niiden harjoittelu lähti oikein mukavasti liikkeelle. Tosin ei ole oikein ollut sellaista asiaa tai tekemistä, mitä Inya ei olisi innolla tekemässä! Tämä ei siis ollut poikkeus, että lumi pöllyten pikkulikka paineli ympäri piiloa, intopiukeana! 😁

Pienet poseeraamiset treenin jälkeen

Itsellä tosin on parannettavaa ohjaajana ja erityisesti siinä, että voin ottaa ihan rauhallisesti ja ettei itse tarvitse hillua sekä heilua kuin vähämielinen - tämän pennun kanssa kun ei ole tarvetta niin kauheasti kaivella sitä tekemisen meininkiä vaan se tulee hyvin luonnostaan. Aiempien koirien kanssa kun on tottunut, että itse saa olla kuin joku sähköjänis, jotta koirastakin löytyisi vähän virtaa niin sepä ei olekaan niin helppoa kääntää tekemistään täysin päälaelleen. Mutta kuten sanottua, vain tekemällä voi oppia ja taas ollaan erilaisten haasteiden edessä kuin aiemmin, mutta siinä onkin tämän harrastuksen viehätys.

Treenit siis jatkukoot! 😊

T. Heidi

Puolen vuoden merkkipaalu

Yleisiä tunnelmia... 

 

Vaikka tuntuu, että vasta oli heinäkuu ja kävimme tämän pienen pennun hakemassa Viro-Latvia-rajalta, niin nyt meillä oli jo käsissä puolen vuoden merkkipaalu! Aika menee kuin iltamissa kun on mukavaa ja paljon tekemistä. Tokihan siihen vaikuttaa, ettei pentu ollut haettaessa sitä seitsemää viikkoa vanha kuten aiempien kanssa on ollut, mutta toisaalta ei ole kertaakaan tarvinnut harmitella, että pentu oli jo milte kolmen kuukauden ikäinen tuolloin. Päinvastoin, kaikki asiat ovat oikeastaan menneet todella kivasti ja helposti Inyan kanssa. Se on sopeutunut perheeseemme hienosti ja "ottanut paikkansa" hyvinkin napakasti sekä toisilta kyselemättä - sen verran on luonnetta ja lujuutta tässä pienessä tyttösessä, että taitaa isot pojat jäädä vikisemään sen rinnalla! :D Toki uutena on tullut se, että miten tällaisen vahvan tahtotilan ja itsetunnon omaavan pennun kanssa pääsee selvyyteen tietyistä asioista kuten, ettei kissaa voi kiusata eikä perheen muitakaan koiria. Siinä meillä vielä onkin pähkinä purtavana kun ihan tuntuu, ettei puhe aina mene perille ja sen minkä juuri olet olevinaan kieltänyt, tehdään kuitenkin kun käännät selkäsi. Ja sitten kun vähän ärähdät, niin tullaan niin tyttömäisesti tuohon vierelle ja suurilla silmillä katsotaan, että "En mää äiti oikeesti kiusaa ketään, mutta ihan vaan vähän..."! Taitaa myös olla sitä paljon puhuttua narttumaisuutta havaittavissa - saas nähdä miten käy kun on tottunut noiden putkiaivojen kanssa toimimaan ja ne on niin selkeitä sekä suoria! ;)

Another Chance Manlihaus, "Inya" 6-kk:ta

Jäljestä...

Viimeinen kolme kuukautta on mennyt, kuten sanottua, todella nopeasti. Olemme treenanneet hyvinkin aktiivisesti, miltei joka päivä aina jotain osa-aluetta. Koska sain nyt kesäpennun, otin päätavoitteekseni saada sille todella hyvät pohjat jäljelle koulutettua ennen lumien tuloa ja tässä olen miellestäni onnistunut. Nyt kun ensilumet ovat tulleet ja jo kertaalleen sulaneet niin luulen, että tämän vuoden jälkikausi alkaa olla taputeltu. Inyan kanssa päästiin jäljellä siihen tilanteeseen, että se ajaa löysin liinoin, hyvin tarkasti ja keskittyneesti, rytmittää hyvin ja omaa hyvän motivaation jäljestämiseen. Myös vauhti on saatu mielestäni sopivan hitaaksi, jotta jalat eivät ala käydä, vaikka olisi vähän vaikeampaakin. Jäljillä on ollut pituutta 300-350 askeleeseen mitä nyt viimeisimpinä ajettiin, tyhjiä satunnaisesti (pisimmillään neljä tyhjää askelta peräkkäin) ja lopussa on ollut esine jo miltei alusta saakka. Talvella on hyvin aikaa treenata vielä erikseen noita esine-ilmaisuja, mutta nekin alkoivat saada loppukaudesta jo merkityksen, vaikka vielä apujen kera jouduinkin auttelemaan maahan. Aloin myös tuomaan jäljille useamman esineen eli treenattiin muutaman kerran myös esineeltä jäljestämisen jatkamista. Katsotaan päättyykö kausi nyt tämän viikon keskiviikkona kun on luvattu lumisateita ja päästäänkö jälkeä jatkamaan vasta sitten ensi keväänä. Onpahan enemmän aikaa keskittyä tottikseen ja leikkimiseen :) Veeralle kiitos alla olevista kuvista!

Inya jäljellä syksy 2016

Inya jäljellä syksy 2016

Tottiksesta...

Tottiksessa olin jonkin aikaa kyllä todella jumissa. Varsinkin seuraaminen tuotti päänvaivaa, kyllähän pentu siis seurasi namikättä, mutta kun sitä alkoi yhtään häivyttää pois niin asento ja paikka lässähtivät ihan mihin sattuu. Ei hyvä yhtään. Mutta onneksi aina kannattaa ajella, vaikka vähän pidempäänkin matkaan, kavereiden kanssa treenaamaan ja näiltä reissuilta sitä monesti tuleekin ne tärkeimmät vinkit, millä päästään jumien yli. Näin kävi tuossa syyskuun loppupuolella kun ajeltiin Keuruulle treenaamaan Minnan kanssa ja saatiinkin hyvä vinkki, miten lähteä uudella ajatusmaailmalla rakentamaan tuota seuraamista ja heti sai paremmin potkua itsekin kun alkoi homma noin viikon säätämisen jälkeen tuottaa tulosta :D Uskoisin, että nyt ollaan oikealla tiellä siinä, että saadaan sekä paikka, asento että asenne opetettua halutulla tavalla! Eranille sitä en aikanaan osannut opettaa oikein ja siitä onkin seuraamus kauhean pompottamisen sekä poikittamisen - Junolle sain opetettua jo vähän paremmin, mutta vähän turhan eteen tulee sekin, joten jos nyt sitten Inyan kanssa menisi kerrasta oikein... epäilen, että korjaamaan pääsee kuitenkin jossain vaiheessa, vaikka miten yrittäisi tehdä oikein! :D 

Treenipäivä Keurulla syksy 2016

Treenipäivä Keurulla syksy 2016

Joku on vähän innoissaan ;)

Pääsee ne pojatkin hommiin - Eran seuraa

Juno seuraa

Tottiksessa ollaan treenattu aika kattavasti koko kattausta: istuminen, maahanmeno, seisominen, luoksetulot ja eteenistumiset, sivulle siirtymiset, seuraaminen, eteenlähetys ja viimeisimpänä uskaltauduin ottamaan myös noudon alkeet mukaan. Se on aina jotenkin kutkuttava tilanne kun pitää alkaa opettaa noutoa kun siitä aina niin varoitellaan, että alkuopetus on se kaikkein tärkein ettei vaan opi mälväämään jne. Mutta päätin vaan kerran, että ei se pelkäämällä parane tämä homma, että härkää sarvista ja rohkeasti vaan harjoittelemaan. Ihan ollaan vielä alkeissa, pitotreeniä nyt näin alkuun ja sitä paljon puhuttua hyvää tunnetilaa siihen. Siitä sitten pienin askelin eteenpäin samalla kun leikkimisen treenaaminenkin etenee.

Seuraamistreeniä syksy 2016

Leikkimisestä...

Leikkimistä aloin oikeastaan enemmän tekemään vasta kun Inyan hampaat olivat vaihtuneet. Inyalla oli lohjennut oikea yläkulmahammas sekä vasen alakulmahammas tuli huonossa kulmassa ja se tökkäsi yläpuolen ikeneen aika kurjasti, joten en oikeastaan uskaltanut hirveästi alkaa leikkimään ennen kuin uudet kulmurit olivat tulossa ja pystyin näkemään, että ne tulevat varmasti oikealle kohdalle. Eläinlääkärikin kehotti seuraamaan tilannetta ja vedättämään alakulmuria päivittäin useaan otteeseen ulospäin, jotta uusi kulmuri tulisi paremmassa kulmassa puhjetessaan. Toki siis vähän leikittiin palloilla ja patukoilla, muttei mitään vetoleikkejä uskaltanut oikein alkaa ottamaan ennen kuin näki hampaiden asennon korjaantuvan, ettei vain tule lisää vahinkoa. Onneksi kuitenkin pääsin säikähdyksellä ja nyt on niin komiat sekä suorat hampaat, joilla kelpaa purra palloja ja patukoita :)

Inyan kanssa leikkiminen on ollut mukavaa ja se on selkeästi se "ihan huippu juttu", josta pentu tykkää todella paljon ja hyvä, että pystyy lopettamaan. Ihan alkuun näytti, että onko mulla taas käsissä sellainen otus, joka ei halua jakaa lelua mun kanssa ja juoksee minkä koivista pääsee toiseen suuntaan, mutta hyvin oon saanut homman käännettyä ja nyt Inya oikein tarjoaa lelua sekä haastaa mua jatkamaan leikkiä. Oppia ikä kaikki, osannut tehdä jotain paremmin kuin ensimmäisen kanssa ;)

Leikin ohessa ollaan treenattu haukkua, irrotuksia ja rauhoittumista. Haukkua sai oikeastaan vähän kaivella, mutta aika pienellä vaivalla se sieltä löytyi ja yllättävän vakuuttava onkin noin pienestä kakarasta lähteväksi. Irroitukset olivat jostain kumman syystä alkuun pieni väännön aihe meillä, tämä ei toki tullut yllätyksenä kun pentu puree patukkaa kuin hyeena, niin eihän siitä tekisi mieli sitten luopua ennen kuin itse haluaa. Mutta hyvin tuntuu yhteisymmärrys löytyneen tässäkin asiassa ilman suurempia konflikteja. Rauhoittuminen tulee Inyalta hyvin luontaisesti, joten sen opettaminen ja vahvistaminen on ollut hyvin helppoa. 

Leikkiä 4-kuukauden iässä

Treenit jatkuu ja talvea tässä odotellaan. Jäljen jäädessä pois ohjelmistosta, niin keskitytään sitten tottikseen ja leikkiin. Niissä varmasti riittää työnsarkaa ihan tarpeeksi, ettei käy aika pitkäksi talven pimeinä kuukausinakaan :D Ainoa haaste on löytää valoisaa aikaa, jolloin ehtii vielä treenaamaan ja toki kylmillä keleillä pitää harkita esim. hallivuoron varaamista treenikamun kanssa, jottei tarvitse aina naama jäässä touhuta ulkosalla. Mutta täytyy sanoa, että on kyllä kiva kun nyt on taas tällaista pientä touhuttavaa aina muun työn ja tekemisen ohessa - pitää mielen virkeänä!

Mukavaa alkavaa talvea kaikille ja treeni-iloa!

Ensilumen aikaan :)

t. Heidi ja lauma